Vaiennettu syntyi halusta tehdä näkyväksi sellainen tuska, joka ei aina kuulu äänenä, mutta näkyy silti koko kehossa. Teoksen lähtökohtana olivat anovat silmät ja ajatus siitä, että joskus katse voi kertoa kaiken sen, mitä suu ei enää pysty sanomaan. Teipattu suu tekee avunhuudosta konkreettisen, mutta samalla se kuvaa jotain paljon näkymättömämpää: sitä, kuinka ihmisen oma ääni voidaan viedä häneltä pala palalta.

Halusin kuvata erityisesti henkistä väkivaltaa ja sitä, kuinka pitkäaikainen pelko, kontrollointi ja toisen ihmisen asettamat rajat voivat lopulta saada naisen vaikenemaan. Kun tarpeeksi kauan opetetaan, ettei saa puhua, ettei saa vastata tai ettei omilla sanoilla ole merkitystä, voi jossain vaiheessa lakata edes yrittämästä. Hiljaisuudesta tulee selviytymisen tapa.

Teipattu suu viittaa kuvassa myös fyysiseen väkivaltaan, mutta minulle se ei ole teoksen tärkein asia. Paljon pelottavampaa on ajatus siitä, että teippiä ei enää tarvittaisi. Että ihminen on oppinut itse olemaan hiljaa. Vaikka haluaisi huutaa, sanoja ei tule, koska niin on joskus käsketty.

Teoksen ympäristöksi valikoitui tehdasmainen tila, koska halusin siihen jotakin kylmää, kovaa ja armotonta. Tehdas on luonnostaan meluisa ympäristö, mutta kuvassa sen keskelle syntyy täydellinen hiljaisuus. Tämä ristiriita kuvastaa kokemusta siitä, kuinka ympärillä voi tapahtua jatkuvasti asioita ja silti oma hätä jää kokonaan kuulematta.

Vaalea hahmo, metalliset sävyt ja kupariset hiukset sulautuvat toisiinsa ja ympäröivään tilaan. Nainen alkaa näyttää lähes yhdeltä tehtaan rakenteista — osalta ympäristöä, jonka olemassaoloa ei enää huomata. Myös hiljaisuus näyttäytyy tässä näkymättömyytenä. Kun nainen ei puhu, ei vastusta eikä pidä itsestään ääntä, hänestä tulee helpompi ohittaa.

Teoksen yksi suurimmista peloista liittyykin siihen, ettei kukaan kuuntele. Tai vielä pahempaa — ettei kukaan edes halua kuulla. Mitä tapahtuu, jos ihminen on yrittänyt kertoa niin monta kertaa, ettei kukaan ole reagoinut, että lopulta hän uskoo itsekin sanoillaan olevan mitään merkitystä?

Siksi anovat silmät ovat kuvassa niin tärkeät. Ne yrittävät puhua silloin, kun suu ei voi. Katseessa on edelleen avunpyyntö, vaikka ääntä ei enää kuulu.

Toivo tulee teokseen hyvin pienenä uhmakkuutena. Teippi on lopulta vain teippiä. Se näyttää vahvalta, mutta sen voima on kuvainnollista. Sen voi irrottaa.

Ja ehkä juuri siinä on ensimmäinen askel takaisin omaan ääneen. Ei siinä, että nainen yhtäkkiä uskaltaa huutaa, vaan siinä pienessä oivalluksessa, ettei hänen hiljaisuutensa kuulu toiselle ihmiselle.

Kun teipin voi irrottaa, ääni voi palata.

Ja kun ääni palaa, voi alkaa löytyä myös tie vapauteen.

Malli: Siiri Lautamies