Unohdettu sai alkunsa synkästä kuusimetsästä ja siitä tunteesta, kun ihminen eksyy paikkaan, josta ei enää löydä ulos. Inspiraationa toimi tummanvihreä, lähes nielevä metsämaisema — sammalen pehmeä mutta painava pinta, kuusten tiheys ja hiljaisuus, joka tuntuu kätkevän sisäänsä jotain sanomatonta. Halusin kuvata hetkeä, jossa petetyksi tullut nainen menettää ympäriltään turvallisuuden ja alkaa vähitellen sulautua osaksi ympäristöä.

Nainen on kuin metsän keiju, joka on joutunut liian syvälle metsään. Siivet ovat ehkä edelleen olemassa, mutta ne eivät enää kanna. Hän ei pääse lentämään pois eikä löydä polkua takaisin. Metsästä tulee vertauskuva sille mielelle, johon voi eksyä silloin, kun jokin elämässä rikkoutuu tavalla, jota ei osannut odottaa. Mitä pidemmälle metsään kulkee, sitä vaikeammaksi tulee muistaa, mistä alun perin tuli.

Teoksessa on myös vahvasti läsnä satujen maailma ja erityisesti Hannu ja Kerttu -henkinen eksymisen tunne. Metsässä pitäisi olla polku kotiin, mutta sitä ei ole. Ei ole murusia, merkkejä tai ketään, joka tietäisi missä olet. On vain loputon kuusikko ja tunne siitä, että olet jäänyt yksin paikkaan, josta kukaan ei ehkä edes tiedä etsiä sinua.

Halusin kuvata erityisesti pelkoa unohdetuksi tulemisesta. Mitä jos kukaan ei tulekaan? Mitä jos kukaan ei enää muista, että olit täällä? Hahmo sulautuu sammaleeseen lähes niin, ettei häntä enää erota maisemasta. Se kuvaa minulle sitä, miten ihminen voi vähitellen muuttua näkymättömäksi — ensin muille ja lopulta myös itselleen.

Sammalmassassa on kuitenkin jotain lohdullista. Metsä ei ole vain pelottava paikka, vaan myös suojaava ja hiljainen. Se ottaa hahmon sisäänsä silloin, kun maailma on käynyt liian raskaaksi. Hän saa piiloutua hetkeksi. Ehkä juuri siksi teoksen tunnelma ei ole pelkästään kauhistuttava, vaan myös hyvin surullinen ja hauras.

Tummanvihreän maailman keskelle halusin jättää pieniä pilkahduksia valosta. Puiden välistä siivilöityvät auringonsäteet eivät vielä tarkoita, että tie olisi löytynyt, mutta ne kertovat siitä, ettei metsä ole täysin pimeä. Jossain sen ulkopuolella on edelleen maailma, johon voisi palata.

Toivon symboliksi nousi myös pieni valkoinen ketunleipä. Se on lähes huomaamaton suuressa metsässä — yksin, pienenä ja hauraana — mutta silti se kukkii. Se muistuttaa siitä, että vaikka ihminen olisi kadonnut kuinka syvälle, elämä voi edelleen löytää paikkansa.

Ehkä joku vielä huomaa sen pienen kukan.
Ehkä joku vielä löytää hänet.

Ja vaikka kotiin ei tällä hetkellä ole polkua, se ei tarkoita, etteikö sellaista voisi vielä syntyä.

Malli: Helmi Lassila