Sokaistu syntyi ajatuksesta siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu näkemään jotain, mitä hänen sielunsa ei kestä. Jotain, joka rikkoo sisimmän ja muuttaa sen jälkeen tapaa katsoa koko maailmaa. Teoksessa minua kiinnostaa erityisesti sokaistumisen kaksijakoisuus: joskus ihminen haluaa sulkea silmänsä siksi, ettei enää kestä näkemäänsä, ja joskus silmät on suljettava, jotta voisi ylipäätään jatkaa eteenpäin.

Kuvausympäristöksi valikoitui loppukesän pelto auringonlaskun aikaan. Halusin ympärille lähes kauhuelokuvamaisen tunnelman, jossa maisema on samaan aikaan kaunis ja uhkaava. Kultainen valo, avara pelto ja kukkivat kasvit muodostavat lähes liian kauniin ympäristön tapahtumalle, jota ei halua nähdä. Kaikki on edelleen paikallaan ja visuaalisesti kaunista, mutta hahmo ei enää kykene näkemään siinä kauneutta.

Valkoinen mekko ja sidotut silmät tuovat teokseen viattomuuden tunteen. Punaiset huulet rikkovat tätä viattomuutta ja tuovat kuvaan jotakin elävää, vahvaa ja vielä koskematonta — kuin muistutuksen siitä, mitä ennen tapahtunutta oli olemassa. Halusin säilyttää hahmossa tunteen siitä, ettei kaikkea ole vielä viety tai pilattu, vaikka jokin nähty onkin muuttanut häntä peruuttamattomasti.

Silmien peittäminen ei kuitenkaan tarkoita vain sitä, ettei halua nähdä. Se kertoo myös siitä, kuinka pelottavaa on menettää näköaisti. Kun ympäristöä ei enää voi hallita katseella, kaikki muu korostuu. Äänet, kosketus, liike ja mielikuvitus alkavat täyttää sen, mitä silmät eivät enää kerro. Silloin pelko voi kasvaa paljon suuremmaksi kuin itse maisema ympärillä.

Teoksessa on vahvasti läsnä myös pakoon juoksemisen ajatus. Hahmo tuntuu pakenevan jotakin, mitä ei kuitenkaan voi jättää taakseen vain juoksemalla. Vaikka silmät suljetaan, nähty asia jää mieleen. Ja ehkä juuri se on kaikkein pelottavinta — ettei kaikkea pahaa voi olla näkemättä uudelleen.

Kuvassa käsi hapuilee eteenpäin, ikään kuin yrittäen löytää tiensä ympäristössä, jota silmät eivät enää pysty hahmottamaan. Kun katseeseen ei voi luottaa, käsi etsii jotakin, mihin voisi tarttua. Jotakin tuttua, turvallista tai todellista. Tämä ele tuo teokseen myös liikkeen: vaikka hän ei näe, hän kulkee edelleen eteenpäin.

Kukkapensaan ja loppukesän pellon viaton kauneus toimii teoksessa vastakohtana sille, mitä hahmo yrittää paeta. Kaikki hänen ympärillään on edelleen kaunista, mutta hän ei enää pysty näkemään sitä samalla tavalla. Maailma ei ole lakannut olemasta kaunis — hänen katseensa on vain muuttunut.

Sokaistu käsittelee myös ajatusta siitä, että kaikkea ei ehkä ihmisen tule nähdä. On asioita, joita mieli ei pysty käsittelemään samalla hetkellä kun ne tapahtuvat. Silmien sulkeminen voi silloin olla sekä pelkoa että selviytymistä.

Toivo ei tässä teoksessa ole vielä siinä, että silmät avautuisivat ja kaikki olisi jälleen hyvin. Se on pienempi ja hauraampi asia: liike jatkuu. Vaikka hän ei vielä näe, hän kulkee eteenpäin. Käsi etsii tietä, keho liikkuu ja elämä jatkuu ympärillä.

Ehkä jonain päivänä silmät voi jälleen avata. Silloin sama maisema voi vielä odottaa — ehkä erilaisena, ehkä rikkinäisempänä, mutta edelleen olemassa.

Malli: Outi Taskinen