tylsää puistossa
Aikuisena sitä alkaa vähän kaivata lapsuuden tylsyyttä. Sitä, kun odottaminen kesti ikuisuuden ja aikaa piti tappaa ihan tosissaan. Kun puistossa saattoi vain maleksia, kiikkua, roikkua ja keksiä tekemistä, vaikka oikeastaan mitään tekemistä ei ollut.
Lapsena tylsyys oli myös vapautta. Kun kukaan ei ollut koko ajan kertomassa, mitä pitäisi tehdä, tylsistyneestä lapsesta saattoi tulla aika luova tapaus. Onkin jotenkin hauska seurata, mitä lapset alkavat puuhailla silloin, kun niille ei anneta valmista tekemistä. Yhtäkkiä kepistä tulee miekka, hiekkakasasta kokonainen maailma ja kiipeilytelineestä paikka, jossa voi roikkua pää alaspäin ihan muuten vaan.
Tylsää puistossa on saanut inspiraationsa Ultra Bran Tylsää, tylsää -kappaleesta ja sen huolettomasta puistossa hengailun tunnelmasta. Leikkipuiston telineissä roikutaan kirjaimellisesti – aivan kuten silloin, kun mitään ei vielä tapahtunut, mutta ehkä ihan kohta tapahtuisi.
Kuvauspaikaksi valikoitui 90-luvun henkinen, hieman ränsistynyt leikkipuisto. Sellainen, jonka kuluneet leikkivälineet, penkit ja värit tuntuvat tutuilta omasta lapsuudesta. Me milleniaalit satuimme vielä kasvamaan aikaan, jolloin ruutu ei ollut jatkuvasti taskussa tarjoamassa tekemistä. Jos oli tylsää, piti keksiä itse jotain. Ja ehkä juuri siksi lapsuus tuntui välillä niin loputtoman pitkältä – ja samalla niin vapaalta.
Tylsyyttä voisi ehkä opetella uudestaan myös aikuisena. Antaa aivoille välillä lupa olla tekemättä mitään, kyllästyä ja harhailla. Kun kaikkea ei täytetä valmiiksi ärsykkeillä, ajatuksille jää tilaa vaeltaa. Ja juuri siitä tyhjästä tilasta voi syntyä jotain uutta.
Puiston lisäksi aikaa tapettiin koirapuistossa. Siellä asetelma onkin vähän toinen: koira haahuilee määrätietoisesti omissa maailmoissaan ja ihminen haluaisi jo kotiin. Mutta tylsyys kuuluu kestää loppuun asti. Vielä saa taluttaja roikkua mukana.
Malli: Vilma Mikkola
