Tylsää odotella
Lääkärin aulassa, pankissa, jälki-istunnossa aika kulkee omia polkujaan. Ilmoittaudutaan, istutaan, ja sitten aletaan odottaa omaa vuoroa – sitä numeroa tai nimeä, joka joskus kaikuu kaiuttimesta. Ja aivan kuten asemalla, sama tuttu ilmiö iskee heti: kun odottamista oikeasti alkaa seurata, se ei tunnu etenevän lainkaan.
Aulan seinällä tikittää kello, joka näyttää pysyneen paikallaan jo tuntikausia. Pöydällä lojuu pino lehtiä, joita on selattu niin monta kertaa, ettei niistä enää muista mitään. Tuoli on se ainoa asia, johon voi tukeutua, ja siihen kropan onkin pakko vähitellen valua – ensin selkä notkolle, sitten koko olemus vähän kasaan. Ulkopuolelta voisi luulla, että joku on nukahtamassa keskellä päivää, ja ehkäpä juuri niin käykin, kun tylsyys painaa silmäluomia.
Teoksen visuaalinen maailma ammentaa skeittirock-levynkansien energiasta – rosoista, filmimäistä ja vähän röyhkeääkin. Tennarit ja lippis tuovat mukaan sen teiniajan punk- ja skeittihenkisen kapinan tuntua, vaikka todellisuudessa kyseessä ei ole mikään kapina mitään vastaan. Ollaan vain lapsia, jotka eivät häpeä näyttää, kuinka tylsää voi olla.
Sillä juuri sitä me aikuisina harvoin sallimme itsellemme: avointa, häpeämätöntä tylsistymistä. Lapsena odotusaulassa saattoi vain istua ja katsoa seinää, eikä siitä tarvinnut tehdä numeroa. Nyt taskussa on aina jotain, joka täyttää tyhjät hetket ennen kuin ne ehtivät edes alkaa. Ehkä lääkärin aulan kello, joka ei näytä liikkuvan minnekään, on itse asiassa lahja – hetki, jolloin ei ole muuta tehtävää kuin olla, lojua ja antaa mielen harhailla.
Siihen asti voidaan tietysti selata sama lehti vielä kerran. Ja odottaa sitä omaa vuoroa.
Malli: Siiri Lautamies
