Kadotettu syntyi ajatuksesta ihmisestä, joka ei ole enää vain eksynyt johonkin paikkaan, vaan on vähitellen kadottanut itsensä. Halusin kuvata tunnetta, jossa ympäriltä katoavat kaikki tutut kiintopisteet eikä enää tiedä, mistä pitäisi etsiä tietä takaisin. Ei ole rantaa, horisonttia tai polkua, jota seurata. On vain valkoista, loputonta sumua.

Teoksen ympäristö on tarkoituksella lähes olematon. Rankka sumu pyyhkii maiseman ympäriltä ja tekee vedestä jatkumon, jolla ei tunnu olevan alkua eikä loppua. Hahmo seisoo vedessä kuin laiva keskellä ei mitään, mutta ilman mahdollisuutta suunnistaa. Vesi ei anna tietä kulkea, eikä sumu anna mitään, mistä ottaa suuntaa. Ympäristö tuntuu enemmän unelta kuin todelliselta paikalta — siltä kuin ihminen olisi hetkeksi kadonnut kokonaan oman elämänsä ulkopuolelle.

Musta mekko erottuu valkoisesta maisemasta lähes ainoana selkeänä muotona. Se tekee hahmosta näkyvän, mutta samalla korostaa hänen yksinäisyyttään. Valtava tyhjyys hänen ympärillään saa ihmisen näyttämään pieneltä ja lähes merkityksettömältä. Hän seisoo keskellä maailmaa, mutta tuntuu silti olevan aivan yksin.

Lyhty on teoksen tärkein toivon symboli. Se on pieni valo valtavan pimeyden ja sumun keskellä — yritys löytää vielä jotakin, mitä kohti kulkea. Lyhdyn valo ei yllä pitkälle eikä paljasta koko maisemaa. Se kertoo kuitenkin siitä, että etsintä jatkuu. Joissakin kuvissa lyhty hohtaa ja toisissa se on pimeänä, mikä kuvastaa niitä hetkiä, jolloin toivo löytyy hetkeksi ja niitä, jolloin se tuntuu kokonaan kadonneen.

Teoksessa minua kiinnostaa erityisesti myös ajatus itsensä unohtamisesta. Kun ihminen menettää ympäriltään asioita, joihin on rakentanut turvallisuutensa, voi vähitellen kadottaa myös käsityksen siitä, kuka itse on. Silloin ei enää etsi vain tietä kotiin, vaan yrittää löytää takaisin omaan itseensä.

Veden pinta toimii tässä kuin peili. Se heijastaa hahmon takaisin itselleen — vielä hetken hän voi nähdä oman kuvansa ja tunnistaa itsensä. Heijastus on kuitenkin häilyvä ja särkyy pienestäkin liikkeestä. Se kuvaa sitä, kuinka hauras oma minäkuva voi olla silloin, kun kaikki muu ympäriltä on viety.

Hahmon toinen käsi kurkottaa sivulle, aivan kuin hän yrittäisi tunnustella ympäristöä ja löytää jotain, mihin voisi luottaa. Kun mitään ei näe kauas, pienikin kosketus voi tuntua suunnalta. Mutta ympärillä ei ole mitään, mihin tarttua.

Kadotettu onkin ehkä ennen kaikkea kuva siitä tunteesta, kun ei enää tiedä, missä on tai miten pääsisi takaisin siihen paikkaan, jossa joskus oli.

Ei ole polkua kotiin.
Ei ole horisonttia, jota seurata.
On vain sumu, vesi ja pieni lyhty kädessä.

Mutta niin kauan kuin lyhtyä kannetaan, jotakin vielä etsitään.

Malli: Iina Kinnunen