Haudattu syntyi ajatuksesta siitä, miltä tuntuu, kun taistelu on viimein ohi. Se on sarjan traagisin teos, mutta samalla ehkä myös kaikkein rauhallisin. Tässä vaiheessa nainen ei enää taistele päästäkseen pois painajaisestaan. Hän on luovuttanut. Ei kuollut oikeasti, vaan kuvainnollisesti — kadottanut itsensä niin pitkälle, ettei paluuta entiseen enää tunnu olevan.

Halusin sijoittaa teoksen ruskaiseen, märkään metsään, jossa kaikki on jo kääntymässä kohti kuolemaa. Märät lehdet, tumma maa ja ruskan viimeiset sävyt tuovat kuviin lähes fyysisen tunteen kosteasta metsästä ja sen kuolevasta tuoksusta. Nainen makaa lehtien keskellä kuin haudattuna, osittain niiden peittämänä. Asetelmassa on tarkoituksella jotain ruumiinomaista — aivan kuin hänet olisi viimein löydetty paikasta, jonne hän on kadonnut.

Valkoinen mekko tuo mieleeni hautajaiset. Se erottuu tummasta ja kuolevasta metsästä kuin merkkinä siitä, että joku on viimein tullut näkyväksi. Aiemmissa teoksissa nainen on ollut kadoksissa, vaiennettu, hukkunut ja sokaistunut, mutta tässä hänet on vihdoin löydetty. Ironisesti vasta silloin, kun hänestä ei enää tunnu olevan jäljellä mitään.

Haudattu ei kuitenkaan kuvaa todellista kuolemaa. Se kuvaa hetkeä, jolloin ihminen on menettänyt yhteyden itseensä niin perusteellisesti, että hänestä on tullut vain varjo entisestään. Hän on ikään kuin haudannut itsensä kaiken tapahtuneen alle. Ehkä siksi teoksessa on myös yllättävä rauha. Kun ei enää tarvitse taistella, voi viimein vaipua uneen ja unohtaa hetkeksi koko painajaisen.

Tanssikuvissa valkoinen harso muuttuu toiseksi tilaksi. Nainen liikkuu sen sisällä kuin haamu, irti ympäröivästä todellisuudesta. Harsomainen kangas peittää hänet lempeästi alleen ja luo vaikutelman siitä, että hän on viimein vapaa mielestään ja kaikesta siitä, mikä on pitänyt häntä kiinni tässä maailmassa. Liike ei tunnu enää pakolta vaan antautumiselta.

Halusin tuoda kuviin myös ajatuksen siitä, että tässä vaiheessa toivo on lähes kokonaan menetetty. Silmissä voi silti nähdä pienen valon, aivan kuten aiemmissakin teoksissa, mutta tällä kertaa se ei tunnu enää lupaukselta pelastumisesta. Se on vain pieni jäänne siitä ihmisestä, joka hän joskus oli.

Ja ehkä juuri siinä piilee teoksen ristiriitainen rauha.

Näin on hyvä olla. Ei siksi, että näin pitäisi olla, vaan siksi, ettei enää jaksa haluta mitään muuta.

Haudattu päättää sarjan paikkaan, jossa ihminen on kadottanut itsensä niin kokonaan, että jopa luovuttaminen voi tuntua vapauttavalta. Valkoinen harso, märät lehdet ja metsän tummuus peittävät hänet vähitellen näkyvistä. Hän ei enää yritä tulla löydetyksi. Silti kuvissa on jotain lempeää.

Ehkä siksi, että kaiken pimeyden jälkeen hän saa viimein levätä.